Invana

Kuukausi au-pairina on kohta kulunut ja aika tuntuu lentävän siivillä. Päivät aivan humahtavat ohi ja iltaisin olen niin väsynyt, että voisin nukahtaa vaikka istualleni. Tämä kroppa, joka on jo tottunut hiljaiseloon ja paljon paikallaan olemiseen, on saanut kyytiä. Montakohan sataa kiloa tulee päivässä nostettua kun on kaksi pientä, toinen muutaman kuukauden ja toinen toisella vuodella oleva?

Tässä talossa ei onnettomuuksilta vältytä. Nyt on selkä ja lonkka aika huonossa kunnossa, kun on joutunut pari päivää ontumaan. Perjantaiaamuna Aa otti ja hivautti täysillä voimilla säilykepurkin päin peukalovarvasta ja siihen taisi tulla pieni murtuma. Jos pysyy ihan paikallaan, kipu ei enää tunnu, mutta pieninkin liike sattuu. Oikein pelottaa ensi viikko muksujen kanssa. Miten minä niitä nostelen? kuinka pääsen kahden kanssa rappuja ylös ja alas näiden kerrosten välillä? No, ässä lupasi tehdä lyhyempiä päiviä ...

Kun ässä oli ihan pieni, tuollainen vauvan ja kaksivuotiaan välillä, se ei halunnut koskaan nukkua kotona päivisin. Aina kun laskin syliin sammahtanneen lapsen sänkyynsä, se pomppasi pystyyn kuin vieteri ja tahtoi ylös. Pienet kädet kurkoittivat äitiä kohti ja pyysivät takaisin syliin ja otinhan minä. Vaunuissa tyttö nukkui, jos vaunu liikkui koko ajan ja auton kyydillä oli sama vaikutus. Tuntuu tuo perheen pienin olevan samanlainen, sylissänukkuja.

Kyllä on ihana katsoa noita Ässän ja Ämmän välejä.Olinhan minunkin ensimmäinen avioliittoni hyvä ja sopuisa, mutta toisessa oli väkivaltaa joskus jopa päivittäin ja se pilasi niin paljon. Ässä ja Ämmä eivät ole kaikesta hälinästä ja kiireestä huolimatta tapelleet lainkaan ja meillä taas Ärrän kanssa pahat sanat olivat usein päivässä toistuvia ja nyrkki heilui ainakin kerran-pari viikossa.

Poika numero kaksi on ollut pahassa ripulissa jo kaksi viikkoa. Keskosena syntynyt ja vasta puolivuotias mukula tarvitsisi lääkärilläkäyntiä, mutta isä ei suostu lähtemään kuskiksi. Sillä on taas joku outo fiilis päällä. Eilen tuli nyrkkiä niin että tänään on silmä ja nenänalusta mustana. Ehkä se häpee näitä muille näkyviä jälkiä eikä lähde kuskaamaan mua minnekkään ennen kun naama on taasnormaalin näkönen. Ite en pääse täältä minnekkään, kun asutaan ihan korvessa ilman yleisiä kulkuvälineitä ja matka Mater Mothers Hospitaliin Brisbaneen on melkein 80 km. Jos poika ei voi huomenna paremmin, soitan ja pyydän apua vaikkapa Ullalta, nähköön mustelmat ja ihmetelköön...

Omituinen talo

Tämä talo on perin kummallinen. Rakennus on kai noin parin-kolmenkymmenen vuoden ikäinen ja sekä sisältä että ulkoa erittäin siisti. Kahdessa kerroksessa oleva asuinpinta-ala on melkein 300 m2. Alakerrassa on asuinhuoneiden lisäksi sauna suihkuineen ja kodinhoitohuone, veski ja suuri kylmävarasto sekä kaksi uloskäyntiä. Hallin lattia on marmoria ja tuntuu paljaaseen jalkaan aika kylmältä. Yläkerrassa on tyttöjen makuuhuoneet, keittiö, kylppäri turkkilaisine saunoineen ja niin suuri olohuone, että siihen mahtuisi koko minun kaksioni.Taloa kiertää ulkoparvekkeet ja lasitettu terassi. Täällä on kaikin puolin viihtyisää, kaunista ja viimeisen päälle remontoitua, mutta kun täällä sattuu kaikkea outoa ja taitaa olla oma kummituskin...

Menin muutama ilta sitten alas takkahuoneeseen Deen kanssa ja laitoin samalla sekä ulko-oven että välioven kiinni. Jonkun ajan kuluttua Ässäkin laskeutui rappusia alas liittyäkseen meidän seuraamme. Kun hän oli toiseksi alimmaisella rapulla, aukenivat ovet itsestään. Etsimme asialle selitystä, mutta turhaan.

Yhtenä päivänä istuimme täällä yläkerrassa kahvilla sukulaisten kanssa. Minulle oli ostettu pari iltaa aiemmin oikein ihana vanhanaikainen kiikkustuoli lasten lullausta varten ja se tuoli alkoi keinua itsestään. Olimme kaikki vähän ällikällä lyötyjä...

Meille tulee aina välillä ihan oma disco tänne. Valojen jatkuvan välkkymisen vielä ymmärtäisi, mutta kun rupeavat lamput katosta lentelemään päin näköä niin ei enää sulakevika riitä selitykseksi.

Talon vanhin tyttö, 16-vuotias Jii sai tehtäväkseen siivota yläkerran terassin. Kauaakaan ei murkku siellä ehtinyt olla, kun kuului kamala elämöinti. "Äiti, äiti!", huusi Jii kurkku suorana. Ässä-äiti oli lähtenyt ämmä-isän kanssa ostoksille, joten minä juoksin kurkistamaan, mitä kauheaa nyt tapahtuu. Kun aukaisin oven, näin kuinka suuri ruskea lihava rotta loikki huutoa karkuun ja piilotui tyynyvarastona toimivan kannellisen sohvan sisään. Siinä me kolme rohkeata naista sitten tökimme tyynyjä kaikenlaisilla kättä pidemmillä, mutta rotta vain kaivautui syvemmälle piiloon. Loppujen lopuksi jätimme rottajahdin Ämmän huoleksi ja päätimme että Jii jatkaa siivousta vasta kun suuri ja urhea Isä Ämmä on ajanut pedon karkuun. Otuksesta ei löytynyt muuta kuin iso läjä kakkaa.

Näitä tämäntyylisiä juttuja sattuu harva se päivä, mutta nyt saavat kirjoitukset hetkeksi riittää. Aikaisen aamun ja kovan tohinan jäljiltä alkaa jo sänky ja hyvät yöunet kiehtomaan. Toivottavasti edes unissani saan olla hetken jossain aivan hiljaisessa paikassa...

Samlag är bra

Ässän ja Ämmän nuorin tytär on varsinainen vauhtiville. Ikää on kahdeksan vuotta ja mielikuvitusta ja elämäniloa joskus hiukan liikaakin. Eilisen päivän touhuilujen jälkeen tyttö meni äitinsä viereen tietsikalle ja kuunteli samalla jostain sinne kantautuvaa mainosmusiikkia, jossa lauleskeltiin : "Samglas är bra, samglas är bra!" ja tyttö päätti yhtyä musiikkiin ja kajautti komeasti: "Samlag är bra, samlag är bra..."

Voi helekutti sitä meidän naurua! Naurusta likka tietenkin innostui vain lisää ja esitti juuri tekstiin sopivan tanssin. Nosteli hameensa helmoja ylös ja hetkutteli pyllyään ja vielä kruunasi kaiken heilauttamalla jalan sivulle. Nyt ainakin tiedän, että samlag är bra!

Ja taas tuli ambulanssireissu

Voi herrajjumala tätä elämää! Lupauduin muutama viikko sitten au-pairiksi nelilapsiseen naapurikylässä asuvaan perheeseen, koska satuin olemaan herkällä päällä. Asiaan vaikutti tietenkin sekin, että tyttäreni on perheen äiti ja muksut omia lapsenlapsiani ja kun sain vielä luvan ottaa koirani mukaan perheen koiran seuraksi, oli asia sillä selvä.



Annoin asuntoni vuokralle ja pakkasin kimpsuni ja kampsuni pusseihin ja päätin taas kerran aloittaa uudenlaisen jakson taivalluksellani, tällä kertaa ruokapalkalla. Olimme sopineet, että tytär olisi miehensä firmassa töissä muutaman tunnin päivässä ja oletin että kaikki sen yli menevä aika olisikin sitten omaani. Hah, omaa aikaako muka, eihän sellaista ylellisyyttä täällä ole kenelläkään...



No, jumissa ollaan, mutta tänään piti kuitenkin olla ensimmäinen vapaa-aamu ja sen olin aikonut viettää kampaajalla ja muutenkin kaupungilla kuljeskellen. Olin jo päässyt viittä vailla valmiiksi lähtöä varten, kun menimme alakertaan sytyttelemään tulta takkaan. Istuin sohvalla ja katselin, kuinka Ässä viritteli tulta ja jo seuraavassa hetkessä kuului puolitoistavuotiaan Aan rääkäisy. Lapsi oli saanut käteensä jotain takanpuhdistusainetta ja ruiskutteli sitä silmiinsä. Ässä nappasi pojan syliinsä ja lähti silmänhuuhteluun ja tokaisi mennessään: "Mää en kestä tätä, taas tämmönen juttu..." En oikein ymmärrä, miten tyttö pojan silmiä huuhdellessa kykeni lukemaan pullosta, että aine on pahasti syövyttävää ja samaan aikaan soittamaan sekä hätänumeroon että miehelleen ja vielä heittämään minullekin kommenttia peruuntuneesta kampaajakäynnistä.



Asialla on kuitenkin onnellinen loppu. Huuhtelimme porukalla pikkumiehen silmiä kunnes ambulanssi saapui ja olimme saaneet pelastettua lapsen näön sillä hommalla. Ajankulusta minulla ei ole aavistustakaan, mutta ainakin lämmin vesi loppui varaajasta ja vielä sen jälkeenkin pidin vain lasta väkisin pikkuvannassa ja heitin vettä päin naamaa niin että muksu huusi suoraa huutoa ja sai välillä aina lorauksen henkeenäkin. Kumma juttu, kuinka rauhallisesti ja tunteettomasti sitä kykenee toimimaan hätätilantessa. En ikinä olisi kyennyt pakottamaan pientä pelästynyttä ihmisenalkua istumaan vedessä ja heittämään litratolkulla vettä silmille ja kuuntelemaan sitä itkua, jos olisin antanut periksi hellille tunteille.



Nyt kun asiasta on kulunut muutama tunti, istun tässä naputtelemassa, vaikka päässäni jyskyttää kaikkien aikojen helpotusmigreeni. Sitäkään ei ole ollut vaivana pariinkymmeneen vuoteen, mutta omat muksuni olivatkin jo siinä vaiheessa päässeet kaiken pahimman kersaiän ohi. Saa nähdä, mikä seikkailu tästä oikein tulee. No, pari kuukautta ihminen pärjää vaikka aidanseipäänä...