Ja taas tuli ambulanssireissu

Voi herrajjumala tätä elämää! Lupauduin muutama viikko sitten au-pairiksi nelilapsiseen naapurikylässä asuvaan perheeseen, koska satuin olemaan herkällä päällä. Asiaan vaikutti tietenkin sekin, että tyttäreni on perheen äiti ja muksut omia lapsenlapsiani ja kun sain vielä luvan ottaa koirani mukaan perheen koiran seuraksi, oli asia sillä selvä.



Annoin asuntoni vuokralle ja pakkasin kimpsuni ja kampsuni pusseihin ja päätin taas kerran aloittaa uudenlaisen jakson taivalluksellani, tällä kertaa ruokapalkalla. Olimme sopineet, että tytär olisi miehensä firmassa töissä muutaman tunnin päivässä ja oletin että kaikki sen yli menevä aika olisikin sitten omaani. Hah, omaa aikaako muka, eihän sellaista ylellisyyttä täällä ole kenelläkään...



No, jumissa ollaan, mutta tänään piti kuitenkin olla ensimmäinen vapaa-aamu ja sen olin aikonut viettää kampaajalla ja muutenkin kaupungilla kuljeskellen. Olin jo päässyt viittä vailla valmiiksi lähtöä varten, kun menimme alakertaan sytyttelemään tulta takkaan. Istuin sohvalla ja katselin, kuinka Ässä viritteli tulta ja jo seuraavassa hetkessä kuului puolitoistavuotiaan Aan rääkäisy. Lapsi oli saanut käteensä jotain takanpuhdistusainetta ja ruiskutteli sitä silmiinsä. Ässä nappasi pojan syliinsä ja lähti silmänhuuhteluun ja tokaisi mennessään: "Mää en kestä tätä, taas tämmönen juttu..." En oikein ymmärrä, miten tyttö pojan silmiä huuhdellessa kykeni lukemaan pullosta, että aine on pahasti syövyttävää ja samaan aikaan soittamaan sekä hätänumeroon että miehelleen ja vielä heittämään minullekin kommenttia peruuntuneesta kampaajakäynnistä.



Asialla on kuitenkin onnellinen loppu. Huuhtelimme porukalla pikkumiehen silmiä kunnes ambulanssi saapui ja olimme saaneet pelastettua lapsen näön sillä hommalla. Ajankulusta minulla ei ole aavistustakaan, mutta ainakin lämmin vesi loppui varaajasta ja vielä sen jälkeenkin pidin vain lasta väkisin pikkuvannassa ja heitin vettä päin naamaa niin että muksu huusi suoraa huutoa ja sai välillä aina lorauksen henkeenäkin. Kumma juttu, kuinka rauhallisesti ja tunteettomasti sitä kykenee toimimaan hätätilantessa. En ikinä olisi kyennyt pakottamaan pientä pelästynyttä ihmisenalkua istumaan vedessä ja heittämään litratolkulla vettä silmille ja kuuntelemaan sitä itkua, jos olisin antanut periksi hellille tunteille.



Nyt kun asiasta on kulunut muutama tunti, istun tässä naputtelemassa, vaikka päässäni jyskyttää kaikkien aikojen helpotusmigreeni. Sitäkään ei ole ollut vaivana pariinkymmeneen vuoteen, mutta omat muksuni olivatkin jo siinä vaiheessa päässeet kaiken pahimman kersaiän ohi. Saa nähdä, mikä seikkailu tästä oikein tulee. No, pari kuukautta ihminen pärjää vaikka aidanseipäänä...