Julmaa rakkautta

Minä rakastin sitä miestä, vaikka se löi minua.Olin niin nuori ja pirun naivi kun me tavattiin, etten nähnyt sen valtavaa mustasukkaisuutta huonona puolena. Taisinpa oikein olla välillä mielissäänkin, kun se kysyi että mitä tuokin mies sua kattoo. Ookko jo ollu sen kanssa vai haluutko vasta mennä sen kanssa.

Sanojen ja kyselyjen jälkeen alkoi ensin läpsiminen, sitten töniminen ja mitä kauemmin liittomme kesti, sitä hurjemmin mies alkoi jaella nyrkiniskuja ja potkuja. Jos se mies ois ollu mun ensimmäinen, olisin kai luullu että semmonen käytös kuuluu asiaan ja alistunu, mutta onneks mulla oli terve suhde ennen sitä. Ihmeen kauan kuitenki kesti, ennen kun sain siitä erottua. Tekosyitä yhdessäolemiseen oli vaikka kuinka paljon; lapset tarttee isää, rahat riittää paremmin, en minä pärjää yksin, mitä ihmiset ajatteleekun oon jo kerran eronnu, en jaksa lähteä aloittamaan elämää taas kerran alusta jne jne

Nyt tajuan, että siitä kymmenestä vuodesta on jäänyt pahoja jälkiä. Luunmurtumat, mustelmat ja muut ovat arpeutuneet ja melkeinpä parantuneet, mutta sielu taitaa olla syvillä haavoilla. En ole kyennyt näinä parinakymmenenä vuotena kuin yhteen hyvään miesssuhteeseen ja viime vuosina minulla ei ole ollut edes halua yrittää olla kenenkään kanssa. Osaan rakastaa lapsiani ja lapsenlapsiani, mutta en ketään tuntematonta miestä. Jos joku mies osoittaa edes pieniä flirtin merkkejä, käyn kylmäksi ja tunnen melkeinpä inhoa. Luulin ennen että tämä käytös johtuu iästäni, mutta on siinä osasyynä menneisyyden julma rakkauskin.

Outoja ajatuksia lapsenpiialla, vai mitä? Aamulla teiniprinsesa kertoi tehneensä loput poikaystävänsä kanssa, koska poika käyttäytyi liian määräilevästi. Tyttö itki jouluaaton ja tappeli poikaystävän kanssa uudenvuodenyön ja tuumi, että elämä menee hukkaan jos kaveri vain aiheuttaa surua koko ajan. Jösses, kun minä ihailen sen likan järkevyyttä ja henkistä kypsyyttä ja olen niin tyytyväinen kun huomaan että sitä neitiä ei alisteta.

Pinna tiukalla

Voi helekutti kun tää lapsenpiikana olo ottaa välillä koville. Tänään työpäivä alkoi kello puolkaheksan ja olisi pitänyt loppua yhdeltä, jolloin minun piti päästä kampaajalle. Kävi taas niinkun ennenkin eli likka tuli vasta puolneljältä kotiin eikä sitä kovin pimeällä tehnyt mieli enää lähteä minnekkään. Vielä kertaakaan likka ei oo tullu ajoissa sillon kun mulla olis menoja. Tänään hommia jatkui taas kymmeneen saakka, ainoina pausseina pari koirankäyttöä ja puoli tuntia netillä. Saa nähdä, pääseekö tyttö huomenna ajoissa kotiin, vai onko mun menot taas toisella sijalla?

Lapset käy mulle, jos mahdollista, päivä päivältä rakkaammiksi. Iso-Aa huutelee mua vuoron perään mummiksi ja äidiksi ja pikku-Aa on niin tyytyväinen ja söötti nyt kun se alkaa ryömimään. Dee on tosi vaativainen lapsi. Se ei osaa olla yhtään yksin eikä keskittyä mihinkään asiaan kovin kauaa aikaa. Sillä on myös outo halu saada tietää aina etukäteen, mitä seuraavaksi tai illan mittaan tapahtuu. Antaakohan sellainen suunnittelu/tieto tytölle turvallisuudentunnetta? Dee on kuitenkin erittäin rakastettava, auttavainen ja herkkä tyttö ja silti niin viimeisen päälle hermoja rassaavan kiukutteleva. Jii on ikäisekseen erittäin kypsä ja vastuuntuntoinen. Onkohan moni kuustoistakesäinen noin varhaiskypsä? Tyttö on kaunis kuin kesäpäivä ja eritttäin empaat/sympaattinen tyyppi. Mun on aika vaikee tajuta, miks noin söpön likan täytyy pakkeloida itseään tuntitolkulla, ennen kuin voi lähteä koiraa kusettamaan...

Minä muutin tänne reippaat kolkyt vuotta sitten. Jussi-kulta oli käynyt vieraissa ja minä suutuin ja lähdin Ruotsiin kaksivuotiaan tyttöni kanssa. Matkassa oli myös mun pikkuveli ja meidän tänne muutto oli hauskaa hommaa. Tultiin Viking-linella Helsingistä Tukholmaan ja meillä oli kapsäkkien lisäksi mukana helekutin iso Hitatci-mankkaradio, joka soi hytissä täysillä ja me raahattiin sitä pikku-Fiatin kokoista vehjettä ympäri laivaakin. Satamaan olisi pitänyt tulla ison veljen meitä vastaan, mutta se oli unohtunut ryyppyreissulle. Me istuttiin siellä tulohallissa aikamme Juhaa odottamassa ja lopuksi piti ottaa taksi, jotta pääsisimme ystävättäreni luo tilapäisasuntoon. Siitä se elämä sitten vain lähti alkuun ja nyt on noita perillisiä yhteensä kahdeksan...ja vieläkin on kädet työtä täynnä niitten kanssa.